Haaste: Liebster awards

Sain Siniltä vähän aikaa sitten tällaisen kivan haasteen, joka onkin pyörinyt blogimaailmassa jo muutaman vuoden ajan. Itselläni ei ole koskaan ollut tapana näihin haasteisiin vastata, mutta nyt ajattelin tehdä poikkeuksen ja toteuttaa tämän! Kiitos siis Sinille  :)

Ohjeet:

1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille.

Hati alkuun pitää sanoa, että olen tunnetusti hyvin laiska ihminen, enkä jaksa siis erikseen nimetä uusia bloggaajia tarttumaan haasteeseen. Te lukijat voitte tietenkin halutessanne vastata näihin samoihin kysymyksiin, eli voitte toteuttaa haasteen ihan vapaasti! Jos päätätte vastata samoihin kysymyksiin, linkatkaa toki postauksenne minulle niin käyn lukaisemassa :)

1. Mistä hevosharrastus lähti käyntiin? Olitko alussa innokas, vai lähtikö se pikkuhiljaa käyntiin?

Hevosharrastus lähti kunnolla liikkeelle tutustuessani silloiseen ja nykyiseen parhaaseen kaveriini. Hän harrasti ratsastusta Metsäkylän ratsastuskoululla, jossa kävin tämän mukana muutaman kuukauden katsomassa tunteja ja ihailemassa hevosia. Oltiin tuolloin aika nuoria, suunnilleen 10-11-vuotiaita. Tästä suunnilleen vuoden päästä kummitätini otti minut mukaan ensimmäiselle ratsastusvaellukselle islanninhevostilalle Ruotsiin, jossa se heppakärpänen pääsi puremaan ihan kunnolla. Suomeen tullessani ei tarvinnut enää kauaa kinuta vanhemmilta kokeilukertaa ratsastuskouluun, ja niin aloitin vuonna 2009 keväällä torstain alkeiskurssilla heppailun. Ihan pienenä tyttönä tuli kuitenkin vähän väliä pyydettyä lupaa ratsastustunteihin, muttei sitä otettu silloin kovinkaan vakavasti. Koko hevosharrastukseni ajan olen kyllä aina ollut todella innostunut ja kiinnostunut lajista.

2. Arvoi motivaatiosi asteikolla 1-10. Miten pidät motivaatiota yllä?

Motivaationi itse hevosurheiluun tällä hetkellä taitaa olla siinä yhdeksikön nurkilla. Tämä tarkoittaa sitä, etten pystyisi jatkamaan normaalia arkeani ilman hevosia ja niitä tulee päivässä mietittyä hyvin useasti. Motivaatio treenaamiseen on taas kutosen tasoa. Tällä hetkellä mulla ei ole kunnollista hevosta käytössäni, jonka kanssa saisin toteuttaa rakasta lajiani sillä tasolla, millä itse haluaisin. Koen itseni hyvin voimakkaasti puskatason ratsastajaksi, jolla on tavoitteet joko kouluradoilla tai askellajikilpailuissa. Valitettavasti tällä hetkellä kumpikaan vuokrahevosistani ei toteuta näitä haaveitani, joten olen tyytynyt "vain" ratsastelemaan kentällä tai maastossa omaksi ilokseni. Tällä hetkellä jopa näistäkin ratsasteluista pitää alkaa pikkuhiljaa luopumaan, sillä tulevan puolen vuoden aikana opiskeluni koulssa tulevat viemään niin paljon aikaa, ettei hevosille riitä siitä paljoakaan.

Motivaatiota ratsastukseen pidän yllä esimerkiksi tekemällä pitkän ja rentouttavan käyntimaaston, hyppäämällä silloin tällöin esteitä tai kesällä vain viettämällä aikaa hevostalleilla niitä näitä puuhaillen. Entisen vuokrahevoseni Alexin aikoihin käytiin myös Artukaisten pelloilla tuulettamassa aivoja, mistä me molemmat nautimme kovasti.

3. Mitä lajia/lajeja harrastat hevosten kanssa? Miten huomaat sen olevan oikea laji sinulle? Onko hevosharrastus "ykkösharrastus"

Hevosten kanssa on tullut kokeiltua niin esteratsastusta, kouluratsastusta, maastoratsastusta, kenttäratsastusta, vikellystä kuin islanninhevosratsastustakin, joista tällä hetkellä islanninhevoset ovat lähimpänä sydäntä. Tämä vain tuntuu niin oikealta kuin vain voi ja islanninhevosten kanssa tuntuu luistavan vain niin paljon paremmin mitä "normaaleiden" hevosten kanssa. Askellajiratsastuksessa voin todeta olevani ihan hyvä enkä ole yhtä hyvä esimerkiksi esteratsastuksessa. Issikan selässä on aina varma ja turvallinen olo, kunhan tietää mitä on tekemässä eikä lähde pelleilämään vieraan hevosen kanssa (alempana enemmän).

Kaikista (kolmesta) harrastuksestani hevosharrastus on se ykkönen. Hevosten ohella harrastan taitoluistelua sekä zumbaa, joista luistelua on kestänyt pisimpään, 13-14 vuotta.

4. Onko sinulla/onko sinulla ollut tärkeimpää hevosta? Jos on, kerro miten tarinanne alkoi.

Ruotsissa Edeby Ryttargårdin issikkatilalla aloitin kesätyöt vuonna 2012 ollessani 14-vuotias. Sain silloin liikutettavakseni erään toisen hevosen ohella vuoden nuoremman islanninhevosruunan Kiljanin, joka oli tilanpitäjän pojan hevonen. Kiljan ei ollut ollenkaan asiakaskäytössä ja sitä oli ratsastettu menneen vuoden aikana rapiat kymmenen kertaa. Tilanpitäjä varoitti alkuun hevosen olevan todella reaktiivinen ja herkkä, joten sitä piti ratsastaa kevyesti ja ehdottoman siististi. Kauhunsekaisin tuntein kiipesin siis hevosen selkään suljetussa maneesissa kädet vapisten. Ja mitä teki Kiljan? Tyyppihän seisoi hiljaa paikallaan eikä meinannut niin millään jaksaa liikkua eteenpäin!

Tästä alkoi kahden viikon tehokuuri niin ratsastajalle kuin hevosellekin, sillä sen kuntoa piti lähteä kehittämään ihan nollatasosta lähtien. Vuoden verran pelkästään laumassa liikkuva hevonen oli ehtinyt tiputtaa kaikki ratsulihaksensa ja se oli muutenkin ratsastuksellisesti ihan alkeistasolla. Ensimmäisen viikon ajan harjoiteltiin siis ihan ravin ratsastusta sekä ympyröiden tekemistä, sillä Kiljan ei yksinkertaisesti jaksanut ravata yhtä pitkää sivua enemmän eikä "osannut" tehdä isoja ympyröitä. Puolentoista viikon aikana tuli menetettyä hermot niin moneen kertaan, ettei ole tosikaan. Mutta joka päivä me edettiin pienillä askelilla täysin hevosen ehdoilla menien ja joka kerta kiipesin selkään yhtä päättäväisesti ja samalla innolla. 

Viimeisenä työpäivänä ratsastin Kiljanin viimeisenä ennen lähtöäni, jolloin meinasin purskahtaa itkuun huomatessani sen kehityksen. Ruuna jaksoi ravata parikin kierrosta pysähtymättä ja pystyin ratsastamaan jopa eri kokoisia ympyröitä ilman paikallaan pomppimista ja niskojen nakkelua. Nämä olivat meille valtavan isoja edistysaskelia, joista olin hyvin tietoinen. Olin niin suunnattoman ylpeä tuosta mussukasta, sekä salaa myös itsestäni, kun olin itse omin neuvojeni saanut kuorittua hevosesta sen todellisen minänsä esiin. Oikein teki pahaa sanoa hevoselle heipat niin mahtavien viikkojen jälkeen, mutta tästä sain vain lisää itsevarmuutta kehittyä islanninhevosratsastajana ja palata takaisin Ruotsiin.

Nyt neljän vuoden aikana tuo hevonen on vain tullut tärkeämmäksi itselleni ja se on mennyt myös ratsastuksellisesti eteenpäin. Tunnen sen yhtä hyvin kuin omat taskuni, sillä se tekee asiat täsmälleen samalla tavalla kuin ne sille alkuaikoina opetin. Osaan ratsastaa sitä paremmin kuin yhtäkään muuta hevosta ja se myös vastaa juuri oikealla tavalla apuihini. Tulevaisuudessa onkin suunnitelmissa ostaa tuo karvakorva itselleni ihan omaksi hevoseksi, oli se silloin minkä ikäinen tahansa, kunhan sillä vain on neljä jalkaa edelleen tallella. Myöhempänä olen ratsastanut Edebyn lähes jokaista hevosta ihan nuorimmista lähtien, mutta yhdenkään kanssa ei ole syntynyt samanlaista tunnesidettä kuin Kiljaniin. Tämä eläin on se kuuluisa elämäni hevonen <3

5. Kuinka paljon sinulla jää vapaa-aikaa koulun/työn ohella ja kuinka paljon siitä käytät tallilla?

Lukioaika koeviikkojen ulkopuolella on ollut yllättävän rentoa, joten olen voinut käyttää ratsastuspäivinä hyvinkin 4-5 tuntia tallilla. Artukaisissa vielä käydessäni yhteen tallikäyntiin meni vajaa kolme tuntia, nyt vuokrahevosten kanssa yritän pyrkiä samaan tuntimäärään. Hugoa ja Lauria ratsastan siis viikosta riippuen 1-2 kertaa, joskus jopa kolmekin. Nyt abivuonna pääsen viimeistään yhdeltä koulusta, joten vapaa-aikaa on kyllä runsaasti. Tosin päivittäin pyrin pyhittämään sen pari tuntia läksyille ja opiskelulle, muuten otan suhtkoht rennosti. Viime viikolla mulla kuitenkin alkoi lääketieteen valmennuskurssi, joka huipentuu 18.5.2016 eläinlääketieteen pääsykokeeseen. Kyllä, tämä tyttö tahtoo eläinlääkäriksi! Pääsykoetta varten opiskelumääräni kasvavat eksponentaalisesti, mikä tarkoittaa rennon vapaa-ajan kuihtumista lähes minimiin. Otan pääsykokeet hyvin tosissani ja olen valmis uhraamaan puoleksi vuodeksi lähes koko elämäni, jotta vain saavutan tavoitteeni. Tämä tarkoittaa ratsastusmäärien vähenemistä roimasti sekä blogin hiljenemisen. Ehkä ehdin kirjoittamaan pari kertaa kuukaudessa, ehkä en ollenkaan.

Menipäs ohi aiheesta, mutta tuli sekin sanottua! Lyhyesti sanottuna elän nyt sellaisessa elämänvaiheessa, jossa tallille ja hevosille ei jää juurikaan aikaa, mutta toivon tulevaisuuden palkitsevan ahertamisen. En halua kokea yhtään ylimääräistä stressiä blogista tai harrastuksistani, joten ne saavat väistyä tieltä.

6. Oletko koskaan ollut kisoissa tai leirillä? Kerro jomman kumman ensimmäisestä kerrasta.

Leireillä olen ollut kahdesti, vuonna 2010 Metsäkylän ratsastuskeskuksen yleisleirillä sekä 2011 Konnevedellä Pykälämäen hevostilan esteleirillä.

Ratsastuskisoissa olen ollut nopeasti laskettuna noin kymmenisen kertaa, niin koulu-, este- kuin tehtäväkilpailuissa. Ihan ensimmäiset kilpailuni ratsastin 2009 Metsäkylässä Vili-ponilla osallistuessani Halloween-ratsastuskilpailuun. Olin tässä vaiheessa ratsastanut reilun puolen vuoden verran, joten aika untuvikkona lähdin mukaan. Kilpailut olivat kuitenkin hyvin leikkimieliset, joihin piti pukeutua teeman mukaisesti ja suorittaa pieni tehtävärata. Kävikin niin hassusti, että lopulta päädyin kolmannelle sijalle monesta monesta lähtijästä! En tiedä ollenkaan miten arvostelu ja pisteytys meni, mutta tämä pikkutyttö oli silloin kovin tyytyväinen itseensä! 

Puoli vuotta ratsastusta harrastaneena ensimmäisissä kisoissa. Miksei istuntani nykyisin ole noin hyvä? :D

7. Missä tilanteessa olet pelännyt eniten hevosten kanssa? Miten tilanne selvisi?

Harvoin olen todella pelännyt joko hevosen selässä tai maassa, sillä osaan käyttää hyvin maalaisjärkeäni ja vältellä pahoja tilanteita. Pari kurjaa muistoa on kuitenkin kesätöistäni, jotka olivat monen tekijän tulosta.

Ensimmäinen tapahtui ollessani ensimmäistä kesää Edebyssä töissä leiriavustajana. Oli leirin kolmas tai neljäs päivä, jolloin tehtiin päiväretki läheiselle kodalle hevosineen päivineen. Ratsastettiin kodalle kahdessa ryhmässä, minä viimeisessä ryhmässä vetämässä joukkoa. Ratsunani toimi tuo hurja Kiljan, johon olin ehtinyt tutustua vasta 4-5 päivän ajan. Matka kodalle ja siellä oleskelu sujui hyvin ja mutkattomasti ja vietimme leiriporukan kanssa hyvää aikaa hevosten samalla syöden laitumella. Keskikesällä on tunnetusti hyvin kuuma, jolloin isot hevospaarmat kerääntyvät laumoittain hevosen läheisyyteen. Nämä purevat oikein paloja irti, jos onnistuvat iskemään kiinni. Hevoset ovat siis oppineet pelkäämään näitä helikoptereilta kuulostavia paarmoja, minkä sain oppia hyvin kantapään kautta.

Tuli aika valmistella hevoset paluumatkaan varustamalla ne ns. harjauspuomeilla valmiiksi. Mukana oli arviolta 15 hevosta ja vain kaksi puomia käytössä, joten hevosten välillä oli ahdasta kulkea. Minun ja parhaan kaverini Sallan tehtävänä oli auttaa leiriläisiä varustamaan hevosensa kuntoon, mutta tässä vaiheessa olin itse täysin hyödytön. Oma ratsuni Kiljan sekosi aivan täysin ja totaalisesti hevospaarmoista, jolloin se alkoi hyppiä ja potkia ympäriinsä ollen edelleen kiinni puomissa. Se onnistui muun muassa irroittamaan kypäräni päästä, jolloin se lensi komealla kaarella kauas pusikkoon. Tässä vaiheessa aloin itsekin hermostumaan, sillä tiesin hevosen saavan pian paniikkikohtauksen, jolloin se olisi voinut loukkaantua todella pahasti. Heitin siis salamannopeana satulan selkään ja jotenkin onnistuin saamaan jopa suitset päähän, jonka jälkeen talutin villiorini pois muiden hevosten läheisyydestä ja jätin Sallan yksin leiriläisten kanssa.

Kun olin päässyt muista hieman kauemmaksi, veti Kiljan tästä herneen nenään ja alkoi hyppiä kunnolla pystyyn roikkuessani toisessa ohjassa kiinni. Se ei antanut tilaisuutta nousta selkään ja ratsastaa pois, joten pienillä voimillani yritin hillitä hevosen maastakäsin. Tässä vaiheessa oli tilanpitäjän pakko tulla avukseni komentaa hevosta, jolloin pääsinkin kiipeämään selkään ja lähdin ratsastamaan kotiinpäin pois häiritsemästä muita. Hevosen jo hieman rauhoituttua ehtisinkin jo huokaista helpotuksesta, kunnes se salaman nopeasti kääntyi takaisin ja laukkasi takaisin kodalle muiden luo. Minun oli pakko tyytyä kohtalooni ja ratsastella ympyröitä pellolla odotellessani muita, sillä en yksinkertaisesti saanut hevosta enää lähtemään. Onneksi kotimatka sentään sujui suht hyvin, mitä nyt Kiljan hyppi ja pomppi matkalla, jolloin yksi kenkäkin irtosi tässä rytäkässä. En ole sen jälkeen ratsastanut kodalle, vaikka nykyisin pystyn luottamaan Kiljaniin maastossa lähes sataprosenttisesti. Pieni pelko kuitenkin jäi, enkä vieläkään lähde mielelläni maastoon päivän kuumimpaan aikaan varsinkaan tämän hevosen kanssa.

Toinen sattuma tapahtui viime vuonna myöskin Edebyn tilalla, jolloin olin lähteny toisen entisen liikutushevoseni Bessin kanssa maastoon Salla mukanani. Bessi on entinen kilpahevonen, joka kuumuu herkästi ja osaa passata kovaa. Ratsastimme tutun lenkin läpi ja kaikki oli sujunut paremmin kuin hyvin. Loppumatkasta ajattelimme ottaa vielä pienen pätkän tölttiä, sillä olimme vain kävelleet todella paljon. Töltissä Bessi liikkui vähän turhankin reippaasti eteen, mutten ottanut asiaa vakavasti ja nouroin sen innokkuudelle. Hetken päästä se siirtyi hitaalle laukalle, mutta naurahdin taas vain asialle ja tein pieniä pidätteitä. Hevonen ehti kuitenkin innostua laukasta nopeammin kuin minä ja hyppäsi passiin, jolloin vauhti kasvoi todella nopeasti liian kovaksi. Tässä vaiheessa ei itseäni enää hymyilyttänyt, sillä en saanut enää kontaktia koko hevoseen. Pian huomasin sen lähtevän täysin hallinnastani ja Bessi liitopassasi hurjaa vauhtia kohti lähestyvää autotietä. Itselleni iski paniikki ja yritin kaikilla voimillani saada hevosen pysähtymään tai edes hieman hidastamaan mutta tuloksetta. Väänsin jo itkua kun näin tien lähestyvän ja adrenaliinihuuruissa lähestulkoon revin hevosen jotenkuten räpellystölttiin. Olimme ehtineet juosta lähes kilometrin matkan ennen hidastusta, mikä tuntui aivan liian pitkältä matkalta ja ajalta. Sallan vihdoin ratsastaessa vierelle itkin hysteerisesti, sillä vain hetken kuluttua hevonen olisi saattanut kiikuttaa meidät auton konepellille. 

Tallissa hoidin hevosen korvista häntään kunnolla, jolloin huomasin sen suupielien vuotavan verta. Niin kovaa olin pehmeällä suoralla kuolaimella joutunut vetää ja sahamaan, jotta vältyimme pahalta loukkaantumiselta. Tämän jälkeen olen kyllä Bessillä edelleen maastoillut ja pidän sitä yhtä kultaisena kuin ennenkin, mutta nyt ollaan pidättäydytty pelkästään käynnissä ja rennossa puuhastelussa. Sen suurempia traumoja en ryöstävästä hevosesta saanut, sillä vika oli kokonaan minun ja hevonen suht tuntematon. Tästä syystä olen edelleen aika arka maastossa enkä mielellään mene tölttiä kovempaa askellajia, sillä en voi Hugoonkaan luottaa täysin. Virheistä kuitenkin oppii, ja onneksi molemmat tapaukset päätyivät hyvin. Toimikoot ne varoituksen sanana.

8. Onko sinulla ollut taukoa ratsastuksesta, jos on kuinka kauan ja miksi? Miksi jatkoit harrastusta?

Jos kesälomia ei lasketa, niin taukoja ei ole kertynyt! Aina jollain tavalla olen hevosia harrastanut, ja vaikken nyt käy ollenkaan ratsastuskoulussa, ratsastan kahta mukavaa vuokraruunaa.

9. Mikä on hevosiin liittyvä suurin haave/unelma?

Ei varmaankaan liene yllätys, että suurin haaveeni on omistaa oma hevonen. Tämä asia ei ainakaan pariin vuoteen ole vielä ajankohtainen, varsinkaan jos jään Suomeen opiskelemaan. Kiljanin omistaja lupaili hevosensa minulle, mikäli pääsen Uppsalan eläinlääketieteelliseen opiskelemaan. Sille on sopivasti tallipaikkakin ja kaikki valmiina! Ei muuta vaatimusta kuin sisälle yliopistoon pääseminen, mikä ei tapahdukkaan ihan niin helposti...

10. Miksi/miten aloitit bloggamisen?

Bloggaamisen taisin aloittaa maaliskuussa vuonna 2011, jolloin olin ratsastusta harrastanut kaksi vuotta. Olin tuolloin 13-vuotias ratsastuskouluoppilas, joka perusti blogin siksi "koska kaikki muutkin" eli kuljin valtavirran mukana. Tarkoituksena oli aluksi kirjoittaa lähinnä kavereille tunneistani sekä kaikesta muusta hevosiin liittyvistä asioista ja pitää lukijakunta pienenä. Kohderyhmä taitaa edelleen olla aikalailla sama, eikä blogini koskaan ole ollut erityisen näkyvillä tai suuressa huudossa. En ole ikinä mainostanut blogiani missään, minkä takia tämä onkin pysynyt suht pienenä ja huomaamattomana blogina.

11. Kuvittele elämä ilman hevosia, millaista se olisi? Mihin siihen kuluvat rahat menisivät ja mitä tekisit siihen menevällä ajalla? Olisitko yhtä onnellinen?

Tämä on vaikea kysymys, sillä en vain yksinkertaisesti osaa kuvitella! :D Nuoruuteni ilman hevosia oli niin erilaista kuin elämäni nyt, joten siihenkään ei voi verrata. Kävisin varmasti enemmän salilla, viettäisin aikaa kierrellessä kauppoja sekä kavereiden kanssa baareissa ja muutenkin voisin kuvitella itseni enemmän "pahoille teille" ilman hevosia. Rahat todennäköisesti menisivät enemmän ostoksiin sekä muuhun turhaan kuten alkoholiin tai roskaruokaan, muttei siitäkään ole varmuutta. Olen saanut ratsastuksen avulla niin paljon kavereita ja ihmisiä, jotka ovat osana jokapäiväistä elämääni, etten osaa kuvitella elämääni ilman heitä. Olen saanut huikeita mahdollisuuksia oppia ja kasvaa ihmisenä näiltä hevosalan tutuilta, että olen lopun elämääni kiitollinen niistä heille. Luultavasti en olisi koskaan tullut ajatelleeksi edes eläinlääkärin ammattia.